Tutkijan eettisestä vastuusta

Toimittaja Jani Kaaro julkaisi 23.9.2016 blogipostauksen nimeltä Tutkijoiden seksuaalinen painajainen, jossa hän käsitteli tiedemaailmassa jo melko unohtuneen, puutteellisesta metodologiasta ja heikosta tutkimusetiikasta kritisoidun J. Michael Baileyn teoksen The Man Who Would Be Queen (2003). Teos käsittelee transsukupuolisuutta. Kaaro ei vaivaudu perehtymään kunnolla kirjoituksensa aiheeseen ja puhuu esimerkiksi ”sukupuolenvaihdoksesta” sukupuolen korjaamisen sijaan. Aiheen käsittely on muutenkin sen verran puutteellista, että se vaati täydentämistä. On selvää, että tutkijaan, myös huonoon tutkijaan, kohdistuva vihan lietsonta ja väkivallalla uhkailu on väärin. Harmi, että todetakseen tämän itsestäänselvyyden Kaaro on päättänyt tarttua aiheeseen, johon hänen asiantuntemuksensa ei ihan riitä.

Ennen kaikkea täytyy ymmärtää, että Bailey ei saanut syytöksiä niskaansa siksi, että ylipäätänsä nosti esille transsukupuolisuuden ja seksuaalisuuden välisen suhteen, vaan siksi, että hän teki sen huonosti ja epäeettisesti. Kaaron mukaan ”transaktivistit olivat tehneet pitkän päivätyön transsukupuolisuuden epäseksualisoimisessa – ja sitten Bailey palautti seksin agendalle.” Transsukupuolisuuden suhdetta seksuaalisuuteen on käsitelty paljon sukupuolentutkimuksen piirissä (mm. Jack Halberstam ja Judith Butler), joten Baileyn esittäminen rohkeana vaietun aiheen paljastajana osoittaa lähinnä huonoa aihepiirin tuntemusta.

Yhtä tärkeää on tietää, että uhkailun lisäksi Bailey on saanut valtavan määrän asiallista, perusteltua akateemista kritiikkiä, jonka Kaaro sivuuttaa antaen samalla ymmärtää, että Baileyn teoksessa ei sinänsä ole suurempia puutteita. Kritiikissä on huomautettu muun muassa siitä, että Baileyn tutkimus ei ole vertaisarvioitu, siinä ei esitetä lainkaan metodologiaa eikä viitteitä ja sen päätelmät perustuvat vapaamuotoisiin keskusteluihin. Bailey ei avaa omaa asemaansa suhteessa tutkimuskohteena oleviin ihmisiin eikä noudata tutkimuseettisiä normeja. Hän kieltää transsukupuolisten itsemäärittelyn ja puhuu naiseksi itsensä kokevista ihmisistä pääosin miehinä. Hän väittää, että transsukupuolisten omat kokemukset eivät ole uskottavia, mutta hän itse tietää totuuden heistä.

Baileya kritisoi muun muassa transsukupuolisia hoitanut lääkäri Bancroft, joka huomauttaa, että ainoa hänen havaitsemansa transsukupuolisia yhdistävä tekijä on tarve saada korjaushoitoja. Identiteettejä ja kokemuksia on niin monenlaisia, että ne eivät mahdu ”siististi kahteen ryhmään”, kuten Kaaro kirjoittaa Baileyn teokseen viitaten. Bancroft kehottaakin Baileya erottamaan selkeästi, missä menee raja tieteellisten tulosten esittämisellä ja henkilökohtaisilla uskomuksilla.

Kaaro kysyy: ”mitä hän (Bailey) oikein oli tehnyt ansaitakseen kaiken tämän? Hän oli kirjoittanut kirjan, esittänyt siellä väitteitä ja näkemyksiä, jotka perustuivat kirjalliseen tutkimusaineistoon ja hänen omaan kliiniseen kokemukseensa, ja perustellut väitteensä parhaalla taidollaan.”

Baileyn parhaaseen taitoon kuuluu muun muassa kuvailla transsukupuolisia valehtelijoiksi ja rinnastaa heidän oletetun ”autogynefilian” nekrofiliaan ja pedofiliaan. Miksi Kaaro tuomitsee ainoastaan Baileyyn kohdistuvan panettelun, mutta ei tämän omaa loanheittoa marginaalisessa asemassa olevaa ihmisryhmää kohtaan? Baileyn saamiin uhkauksiin olisi hyvä suhteuttaa transsukupuolisten murhat ja itsemurhat, joiden taustalla on tämän ihmisryhmän pitkäaikainen patologisointi. Miksei Kaaro pohdi, millainen vaikutus transnaisiin kohdistuvaan väkivaltaan on sillä, että psykologian professori kuvailee heidät valehteleviksi, seksuaalisesti häiriintyneiksi miehiksi?

Tuskin toimittaja olisi yhtä neutraaliin sävyyn puolustanut psykologia, joka vihjaisi, että hänen tutkimuksensa perusteella joku etniseen vähemmistöön kuuluva ihmisryhmä on seksuaalisesti häiriintynyt ja taipuvainen valehteluun.

On muuten ironista, että Baileyn kirjan alaotsikossa esiintyy sana ”tiede”, mutta saadessaan kritiikkiä tutkimusetiikan laiminlyönnistä hän väitti, että teos ei ollut lainkaan tarkoitettu tieteelliseksi tutkimukseksi. Olipa tarkoitus mikä tahansa, tutkijan asemasta käsin tuotetulla tiedolla on aina myös eettisiä seurauksia, jotka vaikuttavat analyysin kohteena oleviin ihmisiin. Kaaro kertookin, että ” jos lääkäreillä oli epäilys siitä, että sukupuolenvaihdosta hakevan motivaatio oli seksuaalinen, he saattoivat kieltäytyä tekemästä leikkausta.” (Korjausprosessiin ei muuten kuulu yhtä leikkausta, vaan hormonihoito ja useampia leikkauksia, tai ei välttämättä yhtään.)

Yksi syy transsukupuolisten masennuksen ja itsemurhien taustalla on se, että he eivät saa tarvitsemaansa hoitoja. Tässä tullaankin olennaiseen kysymykseen Baileyn motiiveista: kenen etua palvelee hänen tarpeensa osoittaa, että transsukupuoliset ovat valehtelevia fetisistejä? Entä kenen etua palvelee Kaaron tarve kaivaa naftaliinista tämä tutkimusmaailmassa jo unohtunut tapaus ja kierrättää ummehtuneita väärinkäsityksiä? Tutkijoihin kohdistuvaa vihapuhetta olisi voinut käsitellä muillakin tavoin.

Tieteen edusta tässä ei ainakaan voi olla kyse. Kaaro huomauttaa, että tutkijoilla on ”koulutus, menetelmät ja kyky etsiä tieteellisesti päteviä vastauksia. He puhuvat usein aineistonsa pohjalta, joten ainakin heillä on aineisto ja oma tutkimus, johon nojata. Kun he aloittavat argumenttinsa, he usein kertovat millä tavalla he ovat argumenttinsa rajanneet – he eivät yleensä väitä kertovansa koko totuutta.” 

Itse asiassa Bailey viittaa autogynefiliaan ”tieteellisenä totuutena”. Kuten jo kirjoitin, Bailey on saanut runsaasti kritiikkiä nimenomaan heikosti toteutetusta tutkimuksesta. Kirjassaan hän käyttää esimerkiksi sellaisia ilmaisuja kuin ”veikkaan syyksi biologiaa” tai ”haisee biologialta”. Varmaan nämä ovat niitä tieteellisesti päteviä vastauksia.

On vaarallista ajatella, että tutkijan koulutuksen saanut henkilö, jolla on ”aineisto ja oma tutkimus” tuottaa automaattisesti akateemiset kriteerit läpäisevää, hyvää tutkimusta. On myös syytä muistaa, että esimerkiksi eugeniikkaa eli rodunjalostusoppia harjoittivat koulutetut tiedemiehet, jotka rakensivat teoriansa evoluutiobiologian varaan. Mitään tutkimusta tai populaaritieteellistä teosta ei voi puolustaa vain sillä, että sen on kirjoittanut ”oikea tutkija”.

Kaaron puutteellinen aiheen ymmärrys näkyy erityisesti tässä kysymyksessä: ”Jos aineistosta nousee esiin asioita, jotka loukkaavat joitakin intressipiirejä, olisiko heidän (tutkijoiden) vain oltava hiljaa?”

Tässä tapauksessa transsukupuolisten intressinä on muun muassa saada tarvitsemansa hoidot, elää oman kokemuksensa mukaista elämää, oikeus tulla nähdyksi omana itsenään, oikeus olla kokematta väkivaltaa, oikeus puhua omasta puolestaan ja tulla kuulluksi ja oikeus tulla käsitellyksi tutkimuksessa kunnioittavasti ja eettisesti. Toisin sanoin, intressinä on oikeus siihen ihmisarvoon, joka kuuluu useimmille ei-transsukupuolisille itsestäänselvästi. Toisella puolella taas on tutkija, joka monella tavalla riistää tämän ihmisarvon transsukupuolisilta kirjassaan, joka ei täytä hyvän tieteen kriteerejä. Kenen intressi tässä on puolustamisen arvoinen?

Mitä Galilein ja Baileyn vertailuun tulee, niin Galilei esitti teorian, joka oli vastoin auktoriteettiasemassa olevan kirkon virallista totuutta, Bailey taas esitti teorian, joka oli vastoin alistetun ja syrjityn ryhmän kokemuksia omasta sukupuolestaan. Galilein löydöt vakiintuivat vuosisatojen kuluessa paikkansapitäviksi tieteellisiksi selitysmalleiksi, Baileyn teosta ei ole vertaisarvioitu, eikä se ole tieteellisesti relevantti 13 vuotta sen julkaisemisen jälkeen. Vertauksia esittäessä on hyvä pitää suhteellisuudentaju mukana. 

Tämän tekstin lähteinä on käytetty Archives of Sexual Behavior -lehden Baileya käsittelevää erikoisnumeroa 2008: 37 (3) sekä Baileyn teosta The Man Who Would Be Queen.